Luottamuksen elementit  (Harisalon / Nahapiet&Goshan)

• rakenteet (mahdollisuus tietojen vaihtoon)
• osaaminen (onko kykyä, tietoa, kysyä hoitaa oma osaamisensa)
• avoimuus (salaillaanko, oleellinen tieto tarjolla)
• sanansa pitäminen (luottamus siihen mitä sovittu-sanottu)
• aikomukset (ovatko tarkoituksen myönteisiä, oma/yhteinen etu?)

Mietin noita kohtia. Osa niistä on helpommin kuntoon laitettavia kuin toiset. Rakenteisiin voi vaikuttaa. Osaamiseen voi vaikuttaa. Mutta miten aikvutetaan avoimuuteen, sanansa pitämiseen ja erityisesti aikomuksiin?

Aika kamalaa, jos työpaikoilla on huonoja aikomuksia, jotka keskittyvät oman edun tavoitteluun yhteisen hyvän ehdoilla. Kurjaa, että se synnyttää (kuten tämän listan valossa käsitän sen tekevän) kollektiivista epäluottamusta. Mistä aikomukset tulevat? Onko ensin huonolla aikomuksella varustettu yksilö jonka toimintatapa kumuloituu muiden huonoiksi aikomuksiksi joka osaltaan vähentää keskinäistä luottamusta?

Vai syntyvätkö huonot aikomukset joidenkin tekijöiden summana ryhmässä jolloin yksilöissä ei ole vikaa?

• “Juha turhauttaa!!!!!!”
• “On ihan paskaa olla väsynyt!!!”
• “Meille tulee toinen tenavaaa!!!!!”
• “Soinnun tulevan huoneen sisustuksen tulee ehdottomasti olla valoisaa!!!”
• “Kaija on afrikassa ja isä menee sinne kanssa ja minä haluaisin kanssaaaaa!!!”
• “Palvelukulttuuri suomessa ei ole niin huono kuin sanotaan ja toinen puoli asiaa joka siinä on myös pielessä on tämä meidän yltiöyhteisöllinen pohjavire kulttuurissa minkä vuoksi ihmiset tuntevat ylpeyttä käyttäytyessään oikein ja viemällä itse astiat pöydästä pois ravintolassa mikä osaltaan sitten tekee ihan tarpeettomaksi aidon palvelukulttuurin kehittymisen ja samalla se estää sen!!!”
• “Minä ajattelen paljon Inkaa!!!”
• “Minä alan olla kurkkuani myöten täynnä sosiaalista mediaaaaaaaaaaa……”
• “Minä haluan vaihtaa alaa mutta minä en kertakaikkiaan halua srkpapiksi!!!”
• “Minä olen sinnikäs ja paljon siitä johtuu ilmeisesti siitä että olen puoliksi kainuulainen, mitä en ole ikinä tullut aiemmin ajatelleeksi”
• “Olen tänä syksynä kovasti oppinut arvostamaan Katriinaa”

no huh huh. Ei saisi kerryttää asioita näin, ne tulevat ulos paineistettuina ylilyönteinä ilman mitään järkevää pohdintaa. Ilman kunnon aikaa ajatella elämästä tulee karseaa pusertamista, josta äitinkin sanojen mukaan “ei synny lasta eikä paskaa”.

Synnytyksen mukanaan tuoma oppi: pusertaminen on perseestä.

On kuin kaksi maailmaa, jotka eivät tiedä toisistaan.

Mieleeni kismaa aiheuttavan asiasta tekee se, ettei näkemykseni mukaan se virallinen innovaatiotoiminta saa mitään aikaiseksi. Innovatiiviset yksilöt, joita tuntuu olevan täällä rutkasti, saavat puolestaan paljonkin aikaiseksi! (odoan esimerkiksi aivan valtavasti Fruugo nimisen uuden verkko-ostospalvelun valmistumista, se saattaa mullistaa verkkoshoppailun!)

Eteeni tuli sitten mielenkiitoinen artikkeli, joka hyvin summasi omia näkemyksiäni innovaatioista.  

The Future Of Innovation Could Reside in Collaboration.

“for healthy innovation to occur, small business, government, non-profits and entrepreneurs need to collaborate”
Olen tästä kovasti samaa mieltä. Ja jos nyt joku ajattelee mielessään Living Labien olevan ratkaisu, minä haastan (ihan oikeasti) osoittamaan minulle jotain aidosti ja oikeasti toimivan ja innovaatioita tuottavan Living Labin.

huh huh. Tulipas se paineella ulos. Tästä on tainnut viime viikkoina rakentua jonkinlainen issue itselle… hehe. Kaikenlaisella sitä mielensä täyttääkin.

Palaveri oli innostava, koska tapaamamme coach jotenkin saa aina oman mielen laukkaamaan ja olon energiseksi. Palaveri oli myös hyödyllinen, löysimme tavan liittää henkilökohtaisen coachingin valmennustemme osaksi tavalla, joka tukee opitun siirtymistä ihmiseen (ja sitä kautta loppukädessä organisaatioon). Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan coachigin avulla voidaan valmennuksen tehoa nostaa huomattavasti. Kun miettii, ettei tutkimus ottanut kantaa coachingin laatuun millään tavalla, on kyseessä todella vaikuttava menetelmä. Syy vaikuttavuuteen on se, että valmennuksessa ihmisen luontaiset defenssit saattavat nousta ja siten estää asioiden itsellensä omaksumista. Henkilökohtaisessa coachingissa puolestaan ihminen saa prosessoida oppimiaan asioita itse ja siten tehdä tiedosta omaansa. Poimia itsellensä toimivat asiat ja miettiä mitä ne merkitsevät juuri hänelle ja hänen työlleen.

Tuosta tuli hyvä mieli. Pian toivottavasti pääsemme vaiheeseen, missä voimme tarjota suoraan tai optiona valmista coaching mallia valmennuksissamme. Mahtavaa. Tavoitteemme aidosti kehittää organisaatioiden toimintaa saa tästä uuden boostin.

Sitten otsikkoon. Jossain vaiheessa palaveria ulkoistuin keskustelustamme ja jäin vain katsomaan coachia ja miettimään hänen sanomaansa. Hän puhui juuri ihmisten omasta kehityksestä, omaan ideaalitilanteeseen pääsemisestä. Minä mietin, että hän kuulosti aika ajoin evankeslistalta. Mieheltä, joka saarnasi ilosanomaa yksilöille. Armollista sanomaa oman itsen kyvyistä.

Koko coachaus rakentuu sen oletuksen varaan, että olemme ihmisinä hyvä ja kyvykkäitä. Suomalainen luterilainen maailma taas rakentuu enemmän oman huonoutemme märehtimiseen (jonkin verran kärjistäen). Kirkko ei vedä ihmisiä oikein puoleensa. Coaching taas kiinnostaa ihmisiä paljon, osittain siitä tuntuu olevan kehittymässä yleisesti käytössä oleva kehittymismenetelmä.

Jos coachille löisi liperit kaulaan saattaisi meillä ole käsissä uskomattoman vetovoimainen ja kiinnostava kirkon edustaja. Sitä minä siellä palaverissa pohdin. Sitten mietin olisiko siinä suuntaa kirkolle? Syntien tunnustamisen sijasta ihmisen hyvyyden tuntemisen korostaminen? (kyllähän kirkko sitä tekee, mutta voisiko sitä syntistä osuutta vähentää on pointtini). Ajatusten kuljettua hieman eteenpäin jäin kysymään itseltäni, onko sillä merkitystä? Miksi hyvän tuomisen pitäisi edes liittyä kirkkoon, eikö pääasia ole se, että hyvää tapahtuu ja ihmiset voivat paremmin?

Hyvälle tuntuu se, että meidän muutenkin hyvät ja ihmisyyttä arvostavat esimiesvalmennukset saavat nyt tämmöisen mahtavan lisäpalikan, sen lähtöperästä välittämättä. Näitä valmennuksia myy entistä mieluummin.

Olen varsinainen kaksinkertainan petturi. Kaksoisagentti. Tuleva pappi ja liikemies. Toinen osa mina edustaa jotenkin aina “sitä aika kammottavaa vaihtoehtoa”. Bisnespuolella kirkko on jämähtynyttä menneisyyttä. Kirkkopuolella bisnes on raadollista ihmisillä leikkimistä. Tämä tietenkin on kärjistys siitä todellisuudesta minkä olen kokenut.

Nyt olen töissä liiketalouden maailmassa. Rakastan työtäni, kehitän organisaatioita ihmisten kautta. Mahtavaa. Saving the world at work on ollut missioni. Tuntuu, että teologian opintojen kautta voin tehdä sitä erityisen hyvin, vaikka möisinkin IT-koulutuksia. Vaan kun ei. Kiinnostus tarpeeseeni auttaa ihmisiä selviämään töistä hengissä ei oikein kiinnosta ketään. Se johtuu siitä, ettei sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, mitä kirjoitan tarjoukseen tai minkälaista koulutusta jollekin organisaatiolle suunnittelen. Asiat ilmaistaan toisin. Kehitetään jotain konkreettista asiaa, asiantuntijoiden palveluliiketoiminnan osaamista tms. Ihmisten selviämisen mahdollistaminen on vain syvällistä paskaa. Diippiä shittiä, kuten eräs armas kollega aina pohdintoni kuittaa. Syvällistä paskaa. Paskaa.

Minulle se ei silti ole vain turhanaikaista pohdiskelua mitä minä ilokseni teen. Se on minun missioni ja minä haluan toteuttaa sitä. Minä uskon, että minun missioni kautta yhteiskunta voi säästää paljon rahaa pienempinä sairaskuluina kun ihmiset voivat paremmin töissä ja eläkkeellä.

Nyt minulla on kaksi vaihtoehtoa, joista toteutan molempia:

1. Voin vaihtaa kontekstia, eli koettaa päästä tekemään juuri tätä työtä mitä teen sellaisten ihmisten kanssa, jotka miettivät samoja asioita kuin minä ja joille sen vuoksi ajatukseni eivät ole vain paskanjauhantaa syvällisestä teemasta. Konkretiassa tätä olisi työpaikan vaihdos. En vain tiedä minne. Kirkkoon en voi mennä. Siellä minun kaupallinen puoleni olisi varmaan sitten rahvaanomaista kauhkoamista. Tämä asia muhii. Unelmakontekstini voi olla odottamassa minua jossain. En aio tehdä asialle aktiivisesti mitään.

2. Voin koettaa muuttaa nykyistä kontekstia minulla sopivammaksi. Tämä on konkreettinen asia, mitä voin alkaa työstää. Aionkin ruveta jollain ajalla (työn, opiskelun, lapsen ja parisuhteen jälkeen sitä on roppakaupalla olemassa), rakentamaan argumenttiani ja tehdä siitä jonkilaisen tutkimusraportin. Sitä kautta saan asialleni uskottavuutta ja muiden on helpompi referoida minua kun asiani on validi. Ja sitä kautta voin päästä julistamaan omaa evankeliumiani enemmän, minkä seurauksena on olemassa mahdollisuus, että vaihtoehto 1 toteutuu ilman, että minun tarvitsee mennä minnekään.

Olen jo ehtinyt miettiä, mitä minä sitten oikein tekisin. Tässä alustava ajatus:

• Tutkimusaihe: työyhteisöjen arvokriisi, luterilaisena ihmisenä kalvinistisessa organisaatiossa

• Tutkimusongelma: Elämmekö yhteiskunnassa, missä odotetaan luterialaisella arvopohjalla toimivan yksilön toteuttavan työssään kalvinistista arvopohjaa?

• Lähestymistavat ja materiaalit:
  • Lutherin ja Calvinin opit työn merkityksestä
  • eri arvoteoriat
  • suomalaisten arvot
  • organisaatioiden arvot (esim Suomen TOP100 yritysten arvot)
  • Teologisen aikakauskirjan kirjoitukset työyhteisöistä, arvoista tms esim 1985 ->
  • Muu aiheesen liittyvä kirjallisuus (esim Juha Siltala, Työelämän huonontumisen lyhyt historia)
• Tavoitteet:
  • Argumentoida, miksi työyhteisöjen kehittämisessä on tärkeää ottaa huomioon se arvokriisi, ristiriita, minkä keskellä ihmiset elävät ja pyrkiä mahdollistamaan ihmisten toiminta omasta arvopohjasta käsin.
  • Rakentaa nykyiselle työpaikalle koulutus, jonka avulla ko ongelmaa voidaan lähteä organisaatiossa korjaamaan
  • Osoittaa (aiempaan blogiviestiini viitaten) ettei luku- kirjoitus- ja tietojen yhdistelytaitoon vaadita tohtorin tutkintoa, vaan kohtalaista älykkyyttä ja työtä.