Kreikkaan lukuunottamatta olen saanut siis kuulla ja lukea paljon lempimiehestäni Lutherista. Se on ollut mahtavaa! Kurssit ovat asettaneet lukemisille omat puitteensa, mutta kaiken lukemisen seurauksena kaiken tiedon lomasta alkoi löytyä ajatuksia ja juuria tähän omaan työskentelyyni.

Alkuun on sanottava, että minä alan tosissani innostua tästä luterilaisuudesta. Täällä Suomessa on toden totta valtakunnan yleisimpänä uskontona kaunis, ajatteleva, ihmisenkokoinen ja -mittainen, armollinen ja monipuolinen uskonto. Harni, että juuri luterilaisuuden ihmisenmittaisuus ja arkisuus hukkaa siitä aika ajoin ja säännöllisesti sen Jumalan ja uskon ja istä kautta se kauneus hämärtyy. Mutta se on oma lukunsa, joten ei siitä sen enempää.

Työstä. Aikana ennen Lutheria oli eriarvioisia töitä. Kuten hyvin saattaa arvata, papin työ oli erityisen arvokasta Jumalan edessä. Samoin munkkina olo oli arvokkaapaa kuin lihamestarina olo. Lisäksi Jumalaa kunnioitettiin eri töillä. Eli sakramentit, rukous, paasto, aneet, rippi… ne olivat hyviä tekoja Jumalan edessä. Muut teot olivat jotain muuta.

Lutherista tässä ei ollut mitään mieltä vaan hän korosti, että kaikki teot, mitä ihminen tekee ovat Jumalan tekoja. Ja että kaikki työ on yhtä arvokasta. Jokaisella ihmisellä on kutsumus johonkin työhön, ja se kutsumus on samalla tavalla Jumalallista kuin kutsumus olemaan vaikka sitten se pappi. Jonkun kutsumus on olla lihamestari. Tai konsultti. Tai bussikuski. Tai palomies. Kaikki ovat yhtä arvokkaita.

Lisäksi kun jokainen meistä omalla paikallaan tekee sitä omaa työtänsä mahdollisimmman hyvin, sillä tavalla me teemme Jumalan työtä, tai miten sen nyt muotoileekaan. Oleellista on juuri se, että tekemällä hyvää ja eettistä konsultointia palvelee Jumalaa ihan yhtä lailla kuin ehtoollista jakaessaan.

Joten me olemme kaikki täällä Jumalan työmuurahaisia. Ahertamassa toistemme ja Jumalan kunniaksi hyvää ja toimivaa yhteiskuntaa. Maata, missä köyhistä ja vähäosaisista huolehditaan yhteisen hyvän kautta (=verot).

Minulle tämä tapa nähdä jokaisen työn merkitys on sykähdyttävä. MInulle se antaa merkitystä kaikelle työlle, mitä itsekin teen.  Minusta on ihan järjettömän kiva asia voida käydä töissä ja sitä kautta rakentaa omaa, perheeni ja ympäristöni hyvin vointia. Mahtava asia, että omalla panoksellani voin pitää huolen siitä, ettei tänne pitää tulla ulkomailta asti kerjäämään.

On myös kiva, ettei minun tarvitse työn, opiskelun ja lasten jälkeen vielä lähteä ansaitsemaan jotain hyvän ihmisen bonuspisteitä tekemällä suurta ja näyttävää hyväntekeväisyyttä. En minä ole hyvän tekeväisyyttä vastaan. Se on hyvää ja tarpeellista työtä. Mutta olen sen puolesta, että se perustuu, niin kuin täällä meillä on, ihmisten hyvään sydämeen. Se ei vie meitä taivaaseen eikä tee meistä parempia ihmisiä, kuten joissain muissa kulttuureissa. Se on vain hyvä ja vapaaehtoinen teko, ja sellaisenaan jotain uskomattoman kaunista.

Joten kun jokin tehdas suljetaan ja työ viedään Kiinaan, viedän siltä ihmiseltä mahdollisuus tähän yhteisen hyvän palveluun. Se on todella julmasti tehty. Senkin vuoksi se kirpaisee. Miltä tuntuisi muurahaiselta, joka ei saa rakentaa kekoa vaan joutuu vain vierestä katsomaan?

En usko, että meistä monikaan ajattelee työtänsä kutsumuksena ja palveluksena. Tai ainakaan liittää Jumalaa sähköpostin käsittelyyn. Mutta olen aivan varma, että nämä arvot ovat olemassa meidän kulttuurissamme meidän pitkän luterilaisen historiamme vuoksi ja sitä kautta vaikuttavat. Uskoisin, että ne ovat jossain alitajunnassamme.

Ongelmani on ollut viime kuukauden ainakin se, kun minulla ei ole ollut laisinkaan aikaa ajatella. On karseaa koettaa saada elämäänsä kulkemaan johonkin suuntaan ja sitten löytää itsensä kädet sidottuina vaipanvaihtoon ja pilttipurkkien availuun.

Mutta se siitä angsista. Minun uusi elämäni alkoi tänään ja sain jotain aikaiseksi joka helpotti tuskaa vähän. Olen edelleen paniikissa sen suhteen, että minula on nyt vain 4 viikkoa aikaa tähän työhön, sen jälkeen kohtalonani on olla jälleen määrittelemätön aika “the quiet”, joihin Hannu Rajaniemen “The Quantum Thiefiä” lukiessa alan kovastikin samaistua. (on muuten järjettömän hyvä kirja!!)

Sain tänään aikaiseksi luoda sekavan mind-mapin kirjastossa istuessani. (yksin kirjaston hiljaisuudessa istualtaan kynän ja paperin kanssa brainstormaaminen oli kyllä varsinainen haaste.) Kuva tuotoksesta (siistitty versio) tulee tuohon alle, jahka saan puhelimen ja tietokoneen väliset yhteydet toimimaan.

EDIT klo 19:14: Tässä se kuva:

Sitten muokkasin mindmappia toiseen muotoon voidakseni meilata sen sparraajalleni huomista keskustelua varten. Muotoa vaihtaessa se alkoi muistuttaa enemmän sisällysluetteloa, joskin se on siitä melko vahvasti sanottu tässä vaiheessa. Mutta sain aikaiseksi seuraavaa:

• Suomalainen yhteiskunta. (eli missä me täällä elämme)
• (Suomalainen) Ihminen (jotain siitä, mitä se tarkoittaa olla juuri täällä pohjolassa)
• Organisaatiot (miten organisaatiot / työ ovat kehittyneet ja mikä voisi olla tulevaisuuden suunta?)
• Luther (mitä se mies sanoi ja miten se sanominen vaikuttaa yhteskuntaamme, ihmisiin ja organisaatioihin)
• Calvin (mitä se mies sanoi ja miksi sillä minun mielestäni voi olla merkitystä organisaatioiden ja ihmisten kannalta)
• Ja takaisin ihmisiin. Nuoret ja vanhemmat ihmiset työpaikoilla. Eri tavat olla ja tehdä töitä. Sen ilmiön taustaa ja ongelmia ja tulevaisuudenkuvia?
• Työpaikat arvotaistelujen areenoina
  (eli miten näiden kaikkien eri tahojen arvot törmäävät työpaikoilla)
• Ja sitten se ENTÄS SITTEN? Eli mitä merkitystä sillä on? Argumentointia siitä miksi tämä on tärkeä asia.
• Ja toimenpiteet. Mitä voisi tehdä. Mitä pitäisi ymmärtää tai tapahtua jotta tilanne nytkähtäisi eteenpäin

hmm… tuntuu jotenkin absurdilta. On tuossa otsikoita, vielä pitäisi saada lihaa luiden ympärille. Ajattelin perehtyä arvotutkimukseen, Lutheriin ja Calviniin, jonkin verran kulttuuritutkimukseen ja curranttiin keskusteluun aiheen ympäriltä. Olisi hienoa, jos joku niin ajankohtainen ihminen kuin esimerkiksi Alf Rehn olisi sanonut jotain sopivaa… Armas Kaija Hukka vinkkasi minut jo Jyrki Engerströmin pariin, mistä sainkin lisää työstettävää.

Toinen puoli on itseni motivoiminenl. Osaanko sanoa aiheesta mitään mitä ei olisi jo sanottu? Toisaalta ajattelen myös niin, että täällä julkaistaan jo kaiken maailman idioottien kirjoittamia kirjoja idioottimaisista aiheista. (Syvästi välistä kritisoin joidenkin korkealle koulutettujen ihmisten ajattelun laatua. Ja sitä, että Suomenmaassa tupataan pitämään totena kaikkea mitä jokin hattupää sanoo. Voi voi) Mutta se on ristiriita, jota päätin olla ajattelematta nyt. Teknisesti ei ole minun murheeni arvostella tekeleeni laatua, se on individualistin riemu se.

Post scriptum. Intensiiviset koineen kreikan opintoni selkästi syövät kirjallisista kyvyistäni kaiken sen lopun, mitä typoilta jää jäljelle…

Minulle lause on tutumpi Esa Pakarisen /Severi Suhosen laulusta, jonka äiti on tehnyt tutuksi. Tänään tuo hauska laulu ja Mullin mallin elokuva, jossa se esiintyy ovat tuoneet hyvää mieltä. Pätkän loppukohtaus tiivistää hienosti jotain olennaista suomalaisuudesta ja suomalaisista työyhteisöistä.

Näissä merkeissä kaikille mukavaa marraskuuta!

(oikea kohta alkaa 26 sekunnin kohdalta ja jatkuu 2:50 saakka)