Tänään oli viimeinen kerta ja sen seurauksena mieleen on kiteytynyt eilisen jatkoksi muutama sana.

Organisaatiocoaching.

Se on vähän typerä sana ehkä, mutta se kiteyttää sen lähestymistavan, minkä toivon olevan mahdollistaja sille, mitä haluan saada joskus organisaatioissa aikaiseksi ja mitä varten minä sen oman pienen kirjallisen harjoitustyöni teen. Pohdimme nimittäin varhaisemman viestini brainstormauksen toimenpidekohtaa. Mitä sitten tekisi ja kenelle ja miten?

Paljon sellaista, mitä ei voi tietää ennen tarkempaa peretymistä asiaan. Mutta tuo. Organisaatiocoaching.

Coaching, business coaching, life coaching… se on jo tuttua ja paikkansa vakiinnuttanut (upea) yksiön kehittymisen muoto. Se mitä minä koetan saada aikaiseksi olisi jotain saman tyyppistä, mutta organisaatiolle.

Näin mielessäni kuvan radiosta. Jokainen ihminen on oma kanavansa, jota voidaan kehittää yksilöcoachingilla. Mutta mikä idea on kehittää kanavaa, jos taajuudet ovat muuten pielessä? Minun ideani olisi virittää organisaatioita niin, että tämä laajamittaisempi AM/FM säätö olisi kunnossa. Koska jos saamme missä tahansa organisaatiossa tilanteen, että se on FM taajuudella toimiva radio ja kaikki ihmiset sillä taajuudella toimivia kanavia, saamme aikaiseksi melkoisen mukavan käyttäjäkokemuksen! Ohjelmia, joita voi kuulla ja radiolla hyvää sisältöä mitä tuottaa ulos. Ohhoh. Sepäs olisi jotakin.

Organisaatiocoaching on siis kanavataajuuden säätöä. Sen enempää en osaa siitä metodologiasta sanoa tähän hätään. Olen varsin alussa tässä projektissa. Mutta jospa sitten joskus kun olen pidemmällä, tämäkin asia selviäisi lisää. Ja varmasti se niin tekee. Haenpa tähän tämän oivalluksen kunniaksi jostain kuvan radiosta ja laitan sen tähän.

(lähde:clipart)

No enpä löytänyt kuvaa radiosta, mutta minusta tämä oli lopputulemaa kuvaava kuva. Tämä on kuva organisaatiosta, joka on samalla taajuudella ihmistensä kanssa.

Toinen merkittävä lause, joka keskustelussa mainittiin oli: “olla mukana hyvän tekemisessä”.

Jos minä nimittäin johonkin uskon, niin se on positiivisen kierteeseen. (kenties positiivisen kierteen toteutuessa voi ajatella onnistuneensa elämään kristityn elämää, noudattaneensa Jumalan tahtoa tms, jolloin sen taustalla voisi nähdä Jumalankin -oli jotain mitä mietiskelin tänään junamatkan aikana). Ja jos minä haluan itse toteuttaa omia arvojani elämässä niin niiden minun tekemisteni täytyy liittyä hyvän tekemiseen. Jo opiskeluaikanani ajattelin, että minun tehtäväni maailmassa voisi olla auttaa ihmisiä selviämään töistä hengissä. Eli siis voimaan paremmin. Eli siis olla mukana tekemässä hyvää. Ei minun tarvitse saada mitään suurta ja laajamittaista aikaiseksi, mutta jos nyt jotain hiekkalaatikkoa saisi vähän petrattua niin olisi se jo kovasti. (onnistumisen kriteeristön voisi hakea lähetyssaarnaajien arjesta: loppujen lopuksi riittää jo yksikin epäilee…).

Mitäköhän muita arvoja vielä ymmärrän itselläni olevan niin, että ne vaikuttavat tähän suureen muutokseeni?

Muita oivalluksia keskusteluissa oli, että minun tarvitsee pyytää oivallisia ihmisiä lukemaan ja arvioimaan ajatuksiani ja kirjallista tuotostani sitten kun siinne saakka pääsen.

Huomenna jatkan miettimällä sitä, mistä aloittaisin. Aloitanko kronologisesti alusta ja yhteiskunnasta vaiko mututuntumalla? (looginen vastaus minun ollessa kyseessä on mututuntuma) Joten alan varmaan perehtyä Jyrki Engerströmin huikean mielenkiintoisten ajatusten lisäksi myös arvotutkimukseen. Jei! Huomenna on muutenkin loistopäivä, ohjelmassa näiden lisäksi kreikan käännöslauseita, salitreeni ja mahdollisesti lounas Annen kanssa. Jorma Uotisen sanoin: “Ei huono…”

Nyt olen hieman tarkentanut/muuttanut ajatuksiani siitä, minkä tyyppinen tuo arvoristiriita on.

Lähdin liikkeelle oletuksesta, että ongelman ydin on se, etteivät ihmisten ja organiaatioiden arvot kohtaa. Uskon edelleen, että se on yksi työpaikoilla vallitsevista ongelmista. Mutta se ei ole ainoa. Vaikka se kuinka kivaa olisikin, en usko, että tästä asiasta selviää Lutheria tai Calvinia syyttämällä. (höh).

Yksi suuri tekijä tätä ongelmaa ovast sukupolvet. Minun ikäluokkani (plus miinus joitain vuosia) ja vanhemmat polvet.

Yksi asia, mistä puhutaan on työn muutos. Teknologia mahdollistaa työn mukana kulkemisen. Aika usein se selitetään ongelmana, mitä se voi ollakin. Itse en kuitenkaan näe asiaa aivan noin.

Minulle ei ole ongelma lukea työmeilejä iltaisin tai vastata niihin. Kun roikun koneellani tekemässä jotakin, samaan syssyyn tsekkaan nekin. Samalla tavalla kuin työpäivän aikana koneella roikkuessani tsekkaan meilien lukemisen välissä facebookin ja päivitän twitteriin tekemiseni. Se, mikä minua häiritsee on se tiukka raja, mikä näiden välille pitäisi vetää! Kotona en saisi katsoa työmeilejä, töissä pitäisi esittää ihmisitä joka ei ikinä haaskaa minuuttiakaan muuhun kuin työntekoon. Karsea valhe.

Työajat häiritsevät minua. Vaikka minulla on nykyjärjestelmän mukaan joustava työajanseuranta, ei se silti palvele. Minua ei häiritse ajatus siitä, että teen n 40h töitä viikossa. Minä vain haluaisin vapaasti jakaa sen vuorokauden 24 tunnille. Ja mennä sitten tiistaina päiväleffaan tai kahville. Ja vaikka siellä kahvilla vastailla niihin meileihin toimiston sijasta. Mutta se ei sovi.

Siksi minä usein ja yllättävän paljonkin kärsin töissä ja uskon, että moni ikäiseni kärsii samasta asiasta (ei kyllä välttämättä yhtä konkreettisesti ja isoon ääneen kuin minä nyt).

Vanhempi sukupolvi -kutsun sitä näin, koska en osaa laittaa mitään selkeää ikähaarukkaa- näkee asian toisin. Heille työaika on työtä, ja kotiaika kotia. Jos siitä sukupolvesta joku tekee töitä kotoa käsin, on kyseessä todella jonkinasteinen työhullu ihminen, joka rasittaa itseänsä liikaa. Se johtuu siitä, ettei sama ihminen osaa ottaa muualta sitä töille menetettyä vapautta.

Ja me kaikki koetamme asua saman katon alla ja tehdä töitä. Minun osaltani se ei vain toimi. Ei enää.

Lopputuloksena alkaa vaikuttaa siltä, että yritysten betoniseinien sisällä kohtaavat:

• nuoret, jotka kärsivät henkisesti, kun töissä olemisen muodot eivät kohtaa omien arvojen kanssa
• vahemmat, jotka kärsivät fyysisesti, kun muuttuvat työolot pakottavat heidät repimään lisätehoja selkänahastaan.
• ihmisten ja yritysten erilaiset arvot. Suomalaisten luottamus siihen, että yritykset pitävät heidän puoliaan on laskenut. (Laitan tarkempaa dataa heti kun saan sen käsiini).

Ei kovin hyvä tilanne. Ei nyt mikään toivotonkaan, asiat varmasti korjaantuvat.

Minä uskon, että suurten ikäluokkien eläköityminen, niin valitettavaa kuin se onkin, tuo tähän ratkaisua, kun uutta verta pääsee päättämään. Haasteena on silloinkin tehdä päätöksiä, jotka palvelevat kaikkia työssäkäyviä ikäryhmiä, nuorempaa ja vanhempaa polvea ja kummankin mallia. Ja vielä niitä eläköityviäkin.

Kun nyt päästäisiin alkuun. Nuoremman polven olemisen malli/muoto on keskeinen innovaatiotoiminnan nostamisen kannalta Suomessa. Ilman aivojen vapaata olemista ja leikkimistä ei synny sitä uutta, joka pitää kansantaloutemme pyörimässä. Siksi minä tässä omassa ahdistuksessani odotan sitä eläköitymistä ja imua työelämään. Jaksan uskoa, että se tuo helpotusta ja muuttaa työelämän minullekin sopivammaksi. Siihen menee kymmenisen vuotta *huoh*, se on harmi. Sitä odotellessa täytyy tehdä osansa ja pysyä totena itselleen ja arvoilleen.

(Huomaa muuten, että viimeinen kappale on kirjoitettu Wolverine elokuvan nostattavissa loppumusiikeissa ja hetkissä. Musiikin valta on mahtava).